Kun lapseni pakkasi passin ja hammasharjan

Esikoinen pakkaa laukkuaan, koska aikoo matkustaa Saksaan futisjengin kanssa. Mielessäni pyörii kliseisiä ajatuksia, kuten: ”milloin siitä tuli noin iso?” ja ”vastahan se syntyi.” Vaikka onhan siitä kyllä jo 9 vuotta.

En ole huolestunut hänen pärjäämisestään, mutta jotenkin ajatus ilman mutsia matkustelevasta pojasta on outo. Olen niin tottunut (ja usein kyllästynyt) siihen, että lapseni ovat aina läsnä, ellen sitten järjestä itselleni irtiottoa heistä. Mutta niin se vaan on, että ajassa tapahtuu ja asiat muuttuvat koko ajan, ihan huomaamatta, kunnes esimerkiksi tämänkaltainen lapsen kotoapoistuminen pysäyttää äidin ihmettelemään. Milloin kaikki tämä kasvu on oikein tapahtunut?

Kun katson nyt taaksepäin, niin suurin murrosvaihe oli koulun aloitus. Silloin itsenäistyminen käynnistyi ja eteni vauhdilla. Ensimmäisenä koulupäivänä saattelin Ahtia koululle. Ahti lohdutti minua, ”mene äiti töihin, äläkä turhaan itke.” Seuraavana päivänä hän ilmoitti, että huomisesta eteenpäin kuljen kouluun itse. Ja silloin oli annettava mennä, sillä itsenäistyminen vaatii myös luottamuksen osoittamista.

Mietin, miksi en ole huomannut arkeni selkeästi helpottuneen lasteni kasvaessa? No, siihen on varmasti montakin syytä ja suurimpana se, että temperamenttinen viisi vuotias on kuitenkin vielä ”lahkeessa kiinni”. Ainakaan häntä ei voi jättää kokonaan ilman valvontaa, tai voi sattua ja tapahtua kaikenlaista. Kokeiluja yritän järjestää säännöllisesti, mutta olen löytänyt hänet pihasta nyrkit pystyssä toisia poikia vastaan ja kerran naapuri löysi hänet rappukäytävästä, kun jäi yksin 5 minuutin ajaksi. Lapset ovat erilaisia ja sitäkin pitää kunnioittaa.

image

Kun lapset tulevat ikään, jossa alkavat harrastamaan, menee vanhempien aika harrastuskuljetuksissa. Omat harrastukset voi unohtaa, kun illat saa viettää esim. futiskentän laidalla, kuten omassa tapauksessani. Mutta kyllä 8-vuotias pyöräili viime kesänä lähiseudun harkkoihin välillä itsekin ja nyt 9-vuotiaana on juuri opetellut kulkemaan yksin bussilla Herttoniemestä Töölön pallokentille. Ja leirikoulussakin tuo yöpyi juuri luokan kanssa. Mutta nyt siis lentelee jo ympäri Eurooppaa. Kotoapoistujan poika.

Ollaan selvästi taas vaiheessa, jossa kehitys etenee vauhdilla. Ehkä 2-3 vuoden päästä voin taas lisätä omat iltaharrastukset ohjelmaani, kun Tuurenkin voi jättää hetkeksi yksin.

Toisaalta ymmärrän nyt myös sen, etteivät lapseni tule ikuisesti syliin ja äidin suukot muuttuvat pian noloiksi. On hyvä tiedostaa, että elän ideaalissa vaiheessa – toinen opettelee itsenäiseksi, mutta toinen vielä tarvitsee minua. Vielä vuosipari sitten tarvitsin paljon enemmän omaa tilaa, koska lapset täyttivät minun tilani. Nyt ajan myötä tilaa on syntynyt ja siitä minun pitää ymmärtää nauttia. Sillä seuraavassa vaiheessa minä saatan huomata olevani se, joka yrittää tunkea aikuistuvien teini-ikäisten tilaan, huomiota saadakseni.

Aikansa kutakin, mutta tässä hetkessä on oikeastaan kovin mukavaa olla läsnä ja tehdä huomioita. ”Milloin sen jalkakin kasvoi 37 numeroiseksi?”

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s